Taidekilpailuja, julkisuutta ja kritiikkiä

Taidekodissa eläneenä ei voinut välttyä taidemaailman kiemuroista ja niistä keskusteltiin usein. Kuulin usein isäni taiteeseen liittyviä puhelinkeskusteluja ja toimittajien tekemiä haastatteluja isästäni sekä vieraiden kanssa käytyjä taidekeskusteluja.

Taidekilpailu oli teema, joka nousi usein esille ja varsinkin Valtion taideteostoimikunnan ja Suomen taiteilijaseuran säännöt. Isäni, Ensio Seppänen kritisoi varsinkin säännöissä olevaa kohtaa, jossa taiteilijajäsenillä on yhteenlaskettuna äänten enemmistö. Pahimmillaan kaksi taiteilijajäsentä voi äänestyksessä jyrätä esimerkiksi patsastoimikunnan yhteisen mielipiteen ja valita teoksen, joka ei miellytä teoksen tilaajia ja maksajia.

Kun järjestetään taidekilpailu, niin silloin noudatetaan edellä mainittuja sääntöjä, johon eri taiteilijaliitot ovat sitoutuneet. Palkintolautakuntaan jäsenjärjestö nimittää vähintään kaksi jäsenjärjestön taiteilijajäsentä.


Isältäni tilattiin luonnoksia Helsinkiin sijoitettavaan sodan ajan naista kunnioittavaan patsaaseen. Muistomerkkitoimikunnassa oli yksityisten kansalaisten lisäksi 20 valtakunnallista yhteisöä ja järjestöä edustettuina.  Patsaalle katsottiin paikka Finlandiatalon vieressä olevalta kalliolta ja tämä oli neuvoteltu Helsingin viranomaisten kanssa.  Tähän hän teki kolme pienoismallia kuten tapana oli. Muistomerkkitoimikunta oli tyytyväinen luonnoksiin ja he olivat valmiit tilaamaan teoksen. Isäni varoitti muistomerkkitoimikuntaa, siitä että vastustus häntä kohtaa Helsingissä voi nousta suureksi. Koska oli merkittävän suuresta tilauksesta kyse, niin eri taidepiireissä alkoi kuhina. Moni taiteilija olisi sen halunnut tehdä ja alkoi vastustus Seppästä kohtaan.


Erilaisia näkemyksiä alkoi tulla esille, miksei naturalistista teosta voinut tehdä Helsinkiin. Syyksi kerrottiin esimerkiksi Alvar Aalto, joka ei halunnut taideteoksia liian lähelle Finlandiataloa. Yhtäkkiä kaupungin kanssa sovittu paikka olikin suunniteltu johonkin muuhun käyttöön. Nykyään lähempänä Finlandiataloa on Urho Kekkonen teos. Paikkoja käytiin katsomassa Kalliossa ja Alppilassa. Isäni teki myös useita luonnoksia ja pienoimalleja teoksista uusin paikkoihin. Kuvasin nämä uudet pienoisveistokset videolle ja lisäsin siihen musiikin. Tämä video lähetettiin muistomerkkitoimikunnalle. He olivat herkistyneet katsoessaan videota ja pitivät uusista teoksista erittäin paljon. Patsastoimikunnan puheenjohtaja Ensio Hukkataival sanoi isälleni etteivät he luovu isästäni teoksen tekijänä eikä taidekilpailua järjestetä. Näihinkään paikkoihin kaupunki ei antanut lupaa. Koska vastustus Helsingissä naturalistiseen teokseen oli erittäin kova, teki isäni viimeisen version joka oli abstraktiivinen jaloteräksestä tehty räjähdyskuvio.


Kulttuurilautakunnan asiantuntijoiden mukaan nämä eivät täyttäneet heidän mielestään taiteellisen tason vaatimuksia. Nyt he saivat sellaisen taidekilpailun kautta Ympyrätalon viereiselle kalliolle, johon ei aikaisemmin annettu lupaa. Isäni ei osallistunut kyseiseen taidekilpailuun.

Kehuin ensimmäisessä työpaikassani, että Ilta-Sanomat ovat käyneet haastattelemassa isääni aiheena Sota-ajan nainen patsas. Työ kaveri sanoi, että onpa isäni kova kiroamaan. Ihmettelin hänen sanojaan, kunnes kotona näin lehden. Otsikko oli isolla PERKELE. Juttu oli käännetty täysin päälaelleen, mitä isäni oli kertonut toimittajalle. Olin silloin toisessa huoneessa ja kuulin haastattelun. Isäni pyysi päätoimittajalta oikaisua ja vastaus oli ettei omilta toimittajilta aleta vaatimaan oikaisua. Isäni soitti haastattelussa mukana olleelle freelance-kuvaajalle ja kysyi miten hän asian muisti. Tämä kertoi, että he olivat menneet haastattelun jälkeen kemiläiseen Ankkuri-ravintolaan kaljalle ja kyselleet Ensio Seppäsestä. Siellä paikalliset oli kertonut oman näkemyksensä Enskasta ja siellä toimittaja oli kirjoittanut juttunsa uusiksi. Seuraavan päivä Iltalehti soitti ja äitini, Tyyne Seppänen vastasi puhelimeen. He olisivat tehneet vastineen, mutta äitini mielestä julkisuuspeli vihellettiin nyt poikki, eikä se tiimoilta annettu enää kellekään haastatteluja. Olihan tämä hanke kestänyt jo yli 7 vuotta.

Itsetehdyt nosturit.

Kuvanveisto vaatii taiteellisen luovuuden ja työtilojen lisäksi myös lukuisia työvälineitä.

Aina niitä ei löydy valmiina tai ovat huomattavan kalliita. Silloin ne pitää tehdä itse kuten isäni, kuvanveistäjä Ensio Seppänen teki. Yksinkertaisimmillaan ne olivat tikkaita tai pyöriviä telineitä veistosten alle.

Kun veistokset alkavat olemaan kolmen metrin korkuisia, niin normaaleilla tikkailla on vaikea päästä lähelle ylhäällä oleviin kohteisiin. Samoiten kolmeuloitteisesta teosta tehdessä niitä pitäisi koko ajan siirrellä ja aika menisi siihen. Isäni ratkaisi nämä ongelmat tekemällä itse useita liikkuteltavia telineitä ja nostureita. Dokumenteissa näkyy esimerkiksi leveät portaat, jossa oli pyörien päällä painot, jolloin portaat pysyivät pystyssä ilman vastapuolella olevaa tukea. Samoin näkyy laakereilla pyörivä, satoja kiloja kestävä veistosten alusta. Jotta isäni yltäisi veistosten kasvoihin, oli sitäkin varten tehtävä oma laite. Ateljeen seinässä olevaan liimapalkkiin hän kiinnitti pyöreän putken ja siihen 4 metriä pitkän varren, joka jaksoi kannattaa miehen painon. Päässä oli kehikko, jonka sisällä hän istui ja muovasi veistoksia jopa 5 metrin korkeudessa. Korkeutta pystyi muuttamaan vaijereiden avulla. Laite muistutti rakennustyömailla olevia nostokurkeja. Lapsena tuli monta kertaa leikittyä telineellä, silloin kun isäni ei siellä työskennellyt. Ehkä siitä johtuen en koe korkeanpaikankammoa vaan pidän korkeista ja erikoisista paikoista.

Kuvanveistäjä Ensio Seppänen 

Tässä laiteessa oli se huono puoli, ettei sen pituutta pystynyt muuttamaan., joten isä rakensi toisen nosturin. Tämä muistutti autokorjaamoissa olevia auton moottorin nostimia, tosin monta kertaa isompi. Henkilönosturissa oli käsikäyttöinen hydraalipumppu, jolla kolme metriä pitkä varren päässä olevan häkki nousi miehen kanssa ylös 5 metrin korkeuteen. Sähkökäyttöiseen olisi pitänyt saada asianomaiset luvat. Nyt sen ongelman, mikä oli edellisissä nostimissa eli liikkuminen yläilmoissa, ratkaistiin käsikäyttöisillä pyörillä. Molemmilla puolilla telinettä oli pyörät, jotka oli ketjuilla ja itsesorvatuilla hammanpyörillä yhteydessä häkissä oleviin veiveihin. Molempia veivejä yhtä aikaa pyörittäessä, nosturi kulki eteen tai taakse pyörintäsuunnasta riippuen. Vastakkaisiiin suuntiin veivejä pyörittäessä nosturi kääntyi haluttuun suuntaa. Näin nosturilla pystui ajamaan ympäri ateljeeta yläilmoissa ja pääsemään helposti veistosten korkealla oleviin kohteisiin eikä tarvinnut tulla turhaan alas.

Ensio Seppäsen tekemä henkilönosturi

Suuret veistokset tehdään savesta, jota ei saa päästää kuivumaan missään vaiheessa. Tätä varten veistos peitetään märillä räteillä aina kun sitä ei muovailla. Kosteus kuitenkin haihtuu ja tätä varten isäni teki ison muovisen teltan, joka kulki kiskoilla katossa, ylettyi ateljeen lattiaan asti ja veistosten ympäri. Naruista vetämällä teltta siirtyi ateljeen päädystä yöksi veistosten luo ja aamulla se siirrettiin sivuun. Kosteus pysyi pitkään teltan sisällä ja kasteluaikoja pystyi harventamaan. Tehtäviini kuului usein veistosten pitäminen kosteana ja veden ruiskuttaminen niiden päälle.

Isäni suunnitteli näitä laitteita usein yöllä, silloin kun ei saanut unta. Sängyssä maatessa hän ”piirsi” sormella ilmaan laitteiden yksityskohtia ja todetessaan jonkin sunnitelman olevan huono, hän ”pyyhki” sen pois ja aloitti ”piirtämisen” uudelleen. Ei mennyt paperia hukkaan. Hänen lapsuuden luokkakaveri ja hyvä ystävä Veikko Takkinen tunnusti hänelle aikuisena hieman häpeille ”piirtävänsä” ilmaan. Isäni naureskeli ja sanoi, että älä huoli. Hän tekee sitä koko ajan.

Tuskien taival

Isäni, kuvanveistäjä Ensio Seppänen, joutui moniin vastoinkäymisiin työnsä parissa. Varsinkin vuosina 1976-77, jollon hän teki Norjan Ruijaan, Vesisaareen maahanmuuttajien muistomerkin eli Kveeni-patsaan. Norjalainen kveeni-patsaan patsasvaltuuskunta oli meillä kylässä mukaanlukien isäni, Ateneumin opiskelijakaveri ja ystävä, taiteilija Elsa Montell-Saanio, joka toimi tulkkina. Kahvitarjoilun aikana piharakennuksessa olleessa ateljeessa, lämmityskamina oli räjähtänyt ja öljypalosta johtuen kaikki oli mustassa savussa. Ateljeessa oli kveenipatsaan plastoliinista tehty pienoismalli ja Norbotteninläänin maaherra Ragnar Lassinantin tilaama syntymäpäivälahja presidentti Urho Kekkoselle, joka oli myös plastoliinista tehty pienoisveistos. Muistan kuinka isäni haki märän pyyhkeen ja se suun edessä syöksyi palavaan ja mustassa savussa olevaan ateljeeseen pelastamaan veistoksia, muiden kielloista huolimatta. Kveenipatsaan pienoimalli säilyi laatikossa ehjänä, mutta Lassinantin ja Kekkosen hiihtoreissua kuvaava pienoisveistos suli. Tämän hän joutui muovailemaan uudelleen. Toinen näistä hiihtäjäpatsaista on Urho Kekkosen kokoelmissa ja toinen Luulajan Yliopiston kokoelmissa. Palokunnan tultua paikalle, isä opasti savusukeltajaa kuinka edetä öljysavusta pimeässä ateljeessa. Öljykamina oli avonaisen ateljeen alakerrassa ja portaissa ei ollut kaiteita toisella puolella. Ohjeet oli mennä seiniä pitkin tunnustellen, ettei tipahda portailta alas. Onneksi palo rajoittui kaminan ympärille ja vahingot muilta osin jäi vähäisiksi, mustuneita seiniä lukuunottamatta.

Isä sai tilauksen ja alkoi tekemään kveeni-patsasta. Muotinoton aikana leikin uudessa ateljeessa ja muovailin omia veistoksia plastoliinista. Tönäsin kveeni-patsaan pienoismallia ja tämä kaatui lattialle. Pehmeästä aineesta tehtynä figuurit vaurioituivat, mutta isäni ei kertaakaan korottanut ääntä tai muutenkaan torunut minua siitä. Kysyin isältä, eikö sitä voisi korjata, mutta hän mielestä sitä ei kannattanut tehdä. Harmittelen vielä tänäkin päivänä tekemääni vahinkoa. Siitä olisi tullut hieno pronssinen pienoisveistos.

Olin kotona ja ovikello soi. Ovella oli lapsuudenystäväni ja nyrkkeilijänäkin tunnettu Kai Brännkärr.
Hän kertoi, että isäni on viety ambulanssilla sairaalaan. Isä oli tekemässä kveeni-patsaan jalustan kiviä varten runkoa. Runko tuli betonista, jota varten hän teki puusta muotin. Tämä oli kolme metriä korkea laatikko. Isä oli siirtymässä lautaa pitkin toiselle puolelle, kun oksanen lauta katkesi, ja isä tippui laatikon sisälle. Nivelside ja luut meni toisesta jalasta poikki ja jalkaterä osoitti taaksepäin. Hän joutui käsivoimilla nousemaan kolme metriä laatikosta ja laskeutumaan toiselta puolelta saman verran alas. Ryömiä kymmenen metriä hallissa ja saman verran pihalla samalla tontilla olevan vuokra-asunnon ovelle. Vuokralainen meni shokkiin nähdessään isä jalan, eikä muistanut hätänumeroa. Isä muisti palokunnan numeron, koska oli joutunut soittaan sinne toisen ateljeen palon takia. Ambulanssimatka oli tuskainen jalan heiluessa jokaisessa mutkassa ja luunsirut liikkuen. Jalkaa ei tuettu millään lailla. Jokainen ilmanpaineen muutos muistutti jälkeenpäin tapahtuneesta.

Kveenipatsaan pystytyksessä vastoinkäymiset jatkuivat. Jalusta kiviä siirrettäessä nosturikuski virheellisesti liikutti kuormaa puomilla ja tonnien painoiset kivet tippuivat toisten kivien päälle ja kaikki menivät rikki. 1500 km päässä Vilkkilässä kiviliikkeessä alettiin välittömästi tekemään uusia. Rahdin tulleessa Utsjoen kohdalla oli työmaa ja tukilankkujen ollessa liian kaukana toisistaan, nämä uudet kivet katkesi kahtia. Patsaan paljastukseen oli tulossa Norja kuningas Olavi V, Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa ja presidentti Urho Kekkonen sekä tv ja lehdistö. Paine oli kova ja hermoja raastavaa. Isä joutui asentamaan haljenneet kivet paikoilleen, mutta onneksi sitä ei kuvista näe. Myöhemmin tilaisuuden jälkeen hän joutui purkamaan kaikki ja asentamaan ehjät tilalle.

Isä kertoi moneen kertaan kuinka hänellä paljastustilaisuudessa meni nämä vastoinkäymiset filminauhana mielessä ja sai hänet itkemään.

Alkusanat.

Tulen muistelemaan elämääni taiteilijakodissani ja samalla kertomaan isäni, kuvanveistäjä, professori Ensio Seppäsen taiteellisesta työstä ja siihen liittyvistä tapahtumista. Tapahtumat eivät ole välttämättä kronologisessa järjestyksessä, vaan kerron niitä sen mukaan mitä muistan.

Sain erittäin hyvän kasvatuksen rakkaassa ja lämpimässä kodissa. Olen onnellinen, kun muistelen lapsuuttani. Vanhempani, Tyyne ja Ensio osasivat kasvattaa rakkaudella, mutta silti asettamalla rajat sekä opettaa syyt ja seuraukset.

Meillä piti olla aina siistiä ja äitini piti siitä huolen kokopäiväisesti. Kotimme oli myös edustusasunto ja ovet olivat aina auki. Koska tahansa saattoi tulla vieraita tai isän asiakkaita ovesta sisään. Meidät oli opetettu veljeni kanssa, tulla tervehtimään ja kättelemään vieraita. Tästä on ollut hyötyä aikuisena. Uskaltaa kohdata vieraita ihmisiä riippumatta heidän titteleistä tai sijoittumisestaan yhteiskuntaan. Samoiten söimme vieraiden kanssa yhdessä äitini tekemää ruokaa ja kuuntelimme yleensä isän taiteesta ja taidemaailmaan liittyviä keskusteluja. Vieraita oli kaikista yhteiskuntaluokista ja kaikilta aloilta. Kotimme ei ollut boheemi taiteilijakoti, jossa viini ja laulu raikasi aamuun asti. Joimme sivistyneesti päivällisellä viikonloppuisin, korkeitaan lasilliset, äidin erittäin hyvää kotiviiniä. Isäni oli lähes absolutisti. Edellä mainitun lisäksi hän joi korkeitaan lasillisen kutsuilla tai lääkkeeksi ennen nukkumaan menoa. Hän ei ollut koskaan humalassa. Lähtiessäni nuorena kaupungille, hän muistutti minuakin sanoilla; "Et sitten rökälehä". Pienessä Kemin kaupungissa hän olisi saanut tietää jälkeen päin, jos olisin rellestänyt öisin kaupungilla. Enska oli kuitenkin tunnettu taiteilija Kemissä ja olin aina Enskan poika.

Kotona oli isäni tekemiä veistoksia pienoisveistoksista luonnollisen kokoiseen pronssiveistokseen.
Isäni oli maalannut myös erilaisia tauluja.  Abstrakteja ja esittäviä. Myös mosaiikeista tehtyjä tauluja oli kotona. Meillä lasteenhuoneessa oli iso, laivoja uittavia lapsia esittävä mosaiikkitaulu. Ryijyjä isäni oli myös suunnitellut ja ne oli Suomen Käsityön Ystävät toteuttanut. Vapaa-aikana isäni teki pienoisveistoksia itselleen ja meille tai rakensi uniikkeja huonekaluja. Yli puolet kotimme kalusteista oli isäni tekemiä. Hän saattoi ostaa ulkomailta tuolit. Sen jälkeen suunnitteli ja rakensi tuolin malliin sopivan koko kaluston kaappeineen ja sohvineen, jotka sopivat millilleen kotiimme.

Leikin usein muovailuvahalla, plastoliinilla tai autoin isää kantamalla savea kosteasta montusta ylös tellingeille. Olen siis kasvanut taiteen parissa koko ikäni.