Tuskien taival

Isäni, kuvanveistäjä Ensio Seppänen, joutui moniin vastoinkäymisiin työnsä parissa. Varsinkin vuosina 1976-77, jollon hän teki Norjan Ruijaan, Vesisaareen maahanmuuttajien muistomerkin eli Kveeni-patsaan. Norjalainen kveeni-patsaan patsasvaltuuskunta oli meillä kylässä mukaanlukien isäni, Ateneumin opiskelijakaveri ja ystävä, taiteilija Elsa Montell-Saanio, joka toimi tulkkina. Kahvitarjoilun aikana piharakennuksessa olleessa ateljeessa, lämmityskamina oli räjähtänyt ja öljypalosta johtuen kaikki oli mustassa savussa. Ateljeessa oli kveenipatsaan plastoliinista tehty pienoismalli ja Norbotteninläänin maaherra Ragnar Lassinantin tilaama syntymäpäivälahja presidentti Urho Kekkoselle, joka oli myös plastoliinista tehty pienoisveistos. Muistan kuinka isäni haki märän pyyhkeen ja se suun edessä syöksyi palavaan ja mustassa savussa olevaan ateljeeseen pelastamaan veistoksia, muiden kielloista huolimatta. Kveenipatsaan pienoimalli säilyi laatikossa ehjänä, mutta Lassinantin ja Kekkosen hiihtoreissua kuvaava pienoisveistos suli. Tämän hän joutui muovailemaan uudelleen. Toinen näistä hiihtäjäpatsaista on Urho Kekkosen kokoelmissa ja toinen Luulajan Yliopiston kokoelmissa. Palokunnan tultua paikalle, isä opasti savusukeltajaa kuinka edetä öljysavusta pimeässä ateljeessa. Öljykamina oli avonaisen ateljeen alakerrassa ja portaissa ei ollut kaiteita toisella puolella. Ohjeet oli mennä seiniä pitkin tunnustellen, ettei tipahda portailta alas. Onneksi palo rajoittui kaminan ympärille ja vahingot muilta osin jäi vähäisiksi, mustuneita seiniä lukuunottamatta.

Isä sai tilauksen ja alkoi tekemään kveeni-patsasta. Muotinoton aikana leikin uudessa ateljeessa ja muovailin omia veistoksia plastoliinista. Tönäsin kveeni-patsaan pienoismallia ja tämä kaatui lattialle. Pehmeästä aineesta tehtynä figuurit vaurioituivat, mutta isäni ei kertaakaan korottanut ääntä tai muutenkaan torunut minua siitä. Kysyin isältä, eikö sitä voisi korjata, mutta hän mielestä sitä ei kannattanut tehdä. Harmittelen vielä tänäkin päivänä tekemääni vahinkoa. Siitä olisi tullut hieno pronssinen pienoisveistos.

Olin kotona ja ovikello soi. Ovella oli lapsuudenystäväni ja nyrkkeilijänäkin tunnettu Kai Brännkärr.
Hän kertoi, että isäni on viety ambulanssilla sairaalaan. Isä oli tekemässä kveeni-patsaan jalustan kiviä varten runkoa. Runko tuli betonista, jota varten hän teki puusta muotin. Tämä oli kolme metriä korkea laatikko. Isä oli siirtymässä lautaa pitkin toiselle puolelle, kun oksanen lauta katkesi, ja isä tippui laatikon sisälle. Nivelside ja luut meni toisesta jalasta poikki ja jalkaterä osoitti taaksepäin. Hän joutui käsivoimilla nousemaan kolme metriä laatikosta ja laskeutumaan toiselta puolelta saman verran alas. Ryömiä kymmenen metriä hallissa ja saman verran pihalla samalla tontilla olevan vuokra-asunnon ovelle. Vuokralainen meni shokkiin nähdessään isä jalan, eikä muistanut hätänumeroa. Isä muisti palokunnan numeron, koska oli joutunut soittaan sinne toisen ateljeen palon takia. Ambulanssimatka oli tuskainen jalan heiluessa jokaisessa mutkassa ja luunsirut liikkuen. Jalkaa ei tuettu millään lailla. Jokainen ilmanpaineen muutos muistutti jälkeenpäin tapahtuneesta.

Kveenipatsaan pystytyksessä vastoinkäymiset jatkuivat. Jalusta kiviä siirrettäessä nosturikuski virheellisesti liikutti kuormaa puomilla ja tonnien painoiset kivet tippuivat toisten kivien päälle ja kaikki menivät rikki. 1500 km päässä Vilkkilässä kiviliikkeessä alettiin välittömästi tekemään uusia. Rahdin tulleessa Utsjoen kohdalla oli työmaa ja tukilankkujen ollessa liian kaukana toisistaan, nämä uudet kivet katkesi kahtia. Patsaan paljastukseen oli tulossa Norja kuningas Olavi V, Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa ja presidentti Urho Kekkonen sekä tv ja lehdistö. Paine oli kova ja hermoja raastavaa. Isä joutui asentamaan haljenneet kivet paikoilleen, mutta onneksi sitä ei kuvista näe. Myöhemmin tilaisuuden jälkeen hän joutui purkamaan kaikki ja asentamaan ehjät tilalle.

Isä kertoi moneen kertaan kuinka hänellä paljastustilaisuudessa meni nämä vastoinkäymiset filminauhana mielessä ja sai hänet itkemään.

Ateljeen rakennus.

Isälläni, kuvanveistäjä Ensio Seppäsellä oli Kemissä sijaitsevan kotimme talousrakennusten yhteydessä pieni ateljee. Koska elimme aikaa ennen kännyköitä ja meillä oli kotonamme vain yksi puhelinliittymä, oli isä ratkaissut ongelman kuinka häneen saa yhteyden ateljeeseen. Puhelimen vieressä oli painike ja ateljeessa soittokello. Yksi soitto syömään, kaksi kahville ja kolme puhelimeen. Yleensä joku oli kotona vastaamassa puhelimeen. Itse vastasin siihen, "Seppäsellä, Keijo Seppänen puhelimessa". Jos en esitellyt itseäni, soittajat luulivat minua usein isäkseni. Äänemme oli ilmeisesti niin samalaisia. Tätä tapahtui siis ollessani vanhempi.

Vuonna 1976 isäni sain tilauksen Norjan Ruijaan, Vesisaareen, maahanmuuttajien muistomerkin eli Kveeni-patsaan. Pienessä ateljeessa sitä ei olisi mahtunut tekemään, joten oli rakennettava uusi ja isompi. Ensin sen piti tulla rajanaapurissa olevalle tontille, mutta se ei onnistunut. Isällä oli muutaman sadan metrin päässä tontti, jossa oli paritalo autotalleineen. Hän päätti rakentaa uuden ateljeen sinne. Ensimmäistä suunnitelmaa ei rajanaapuri hyväksynyt, joten hänen täytyi piirtää uusi suunnitelma. Tämä hyväksyttiin ja isäkin oli sitä mieltä, että siitä tuli parempi. Kokoa sille tuli 10 x 11 metriä ja 6,5 metriä korkeutta. Tontilla olevat autotallit halkaistiin keskeltä ja vedettiin taljojen avulla erilleen 90 asteen kulmiin toisiinsa nähden.
Tähän väliin alettiin rakentamaan uutta ateljeeta. Lattian valun talkootöissä oli myös mukana kemiläinen taiteilija Seppo Mikkanen. Hän oli silloin mainoisgraaffikko ja isäni opetti hänelle kuvanveiston perustiedot. Muistan Sepon vihreä Mini Coopperin ja kuinka siinä oli mukava olla kyydissä. Ateljeen seinät valmistui nopeasti Siporex vaakaseinäelementeistä. Katon tukirakenteet tuli kymmenen metriä pitkistä liimapalkeista. Muistan kuinka rekkakuski ihmetteli niiden asennusta. Ne piti saada asennettua oikealle kohdalle seinässä pystyssä olevan liimapalkin päälle. Mitään telineitä ei ollut 6,5 metrin korkeudella. Isä hyppäri liimapalkin päälle kuin hevosen selkään ja käski kuskia nostaa hänet liimapalkin kanssa yläilmoihin. Siellä hän ohjeisti kuskia ohjata puomi millilleen oikalle kohdalle ja kiinnitti ne täkkipulteilla. Tämä sujui hyvin ja urakka eteni nopeasti. Ateljeeseen tuli myös taidevalajille nukkumatilat ja sauna. Nyt kun oli kaksi ateljeeta, piti ne nimetä. Kotipihassa olleesta ateljeesta tuli "Ykönen" ja uudesta "Kakonen". Myöhemmin eräs eteläsuomalainen bändi nimesi kaksi biisiään, Ykköseksi ja Kakkoseksi. Idean he saivat isän ateljeesta.

Lapsuuteni leikkikalut.

Varhaisimpia muistoja isästäni on, kun leikin hänen kanssa aamulla vanhempieni sängyssä pikku leijonaa ja isoa leijonaa. Toinen muisto on istua isäni Solifer Speed mopon tankilla ja pitää ohjaustangosta kiinni kun ajamme sillä kolmistaan. Isä, veljeni ja minä. Muistan hetken, kun katsoin ajovalon päällä olevaa kellertavää valoa heijastavaa nopeusmittaria ja pleksistä tehdyn tuulisuojan takana vaihtuvan maisemaa. Oloni isä sylissä oli turvallinen.

Muistan kuinka turvallista oli myös kotona äitini kanssa. Hänen ei tarvinnut olla koko ajan vierelläni, vaan oli tunne, että hän on jossain lähellä, jos häntä tarvitsin. Äitini oli kotirouva. Olen siitä erittäin ylpeä ja kiitollinen. Hän hoiti taloutta kokopäiväisesti ja kotonamme asuvia isovanhempiani Kallea ja Martaa. Pappani luki minulle Aku Ankkaa kiikkutuolissa, kun en itse vielä osannut. He toimivat myös tarvittaessa lapsenvahtina. Harmittaa, etten koskaan tullut kysyneeksi papaltani hänen matkoistaan merimiehenä, kun hän oli nuori mies. Hän oli ollut kolmimastoisella purjevenellä New Yorkissa saakka.

Isäni teki meille monta leikkikalua. Hän piti itseään lapsenmielisenä ja lapsellisena. Rakentamalla näitä leluja meille, hän pääsi osaltaan leikkimään niillä. Veljelleni hän oli tehnyt ennen syntymääni Valmet 20 polkutraktorin ja leikkihevosen, jossa oli oikean hevosen jouhet, harjana ja häntänä. Sillä oli mukava leikkiä länkkäriä. Hän teki myös Kemin ammattikoulussa, jossa hän oli "4. luokkalainen" eli sai käyttää koulun työkoneita, T-Ford polkuauton, joka oli täysin vuoden 1915 mallin mukainen. Näillä polkuautoilla oli mukava leikkiä. Traktoriin kuului myös peräkärry, jolla tuli jo lapsena harjoitettua peräkärryllä peruutusta. Talvella renkaat sutivat, jolloin naulasin pahvinaulat renkaisiin pitoa tuomaan. Tästä ei ollut vaaraa, koska renkaissa ei ollut ilmaa. T-Fordia muokattiin muutamaan otteeseen. Sen perinteiset polkimet vaihdettiin vuorotyönnöin tapahtumaksi askeltyönnöiksi, kuin steppilaitteessa. Tämä tehtiin kokeilumielessä. Se muutettiin takaisin perinteiseksi polkuauton polkimiksi. Ketjut katkesivat jossain välissä ja kun serkut tulivat käymään kylässä, vedimme mopolla polkuautoa ympäri korttelia. Myöhemmin T-Ford myös varastettiin ja päivien päästä kuulimme, että se on ojassa noin kilometrin päässä. Onneksi se ei kärsinyt tapahtumasta vahinkoa. Näillä isäni tekemillä leluilla on ollut iso merkitys elämälleni.

Alkusanat.

Tulen muistelemaan elämääni taiteilijakodissani ja samalla kertomaan isäni, kuvanveistäjä, professori Ensio Seppäsen taiteellisesta työstä ja siihen liittyvistä tapahtumista. Tapahtumat eivät ole välttämättä kronologisessa järjestyksessä, vaan kerron niitä sen mukaan mitä muistan.

Sain erittäin hyvän kasvatuksen rakkaassa ja lämpimässä kodissa. Olen onnellinen, kun muistelen lapsuuttani. Vanhempani, Tyyne ja Ensio osasivat kasvattaa rakkaudella, mutta silti asettamalla rajat sekä opettaa syyt ja seuraukset.

Meillä piti olla aina siistiä ja äitini piti siitä huolen kokopäiväisesti. Kotimme oli myös edustusasunto ja ovet olivat aina auki. Koska tahansa saattoi tulla vieraita tai isän asiakkaita ovesta sisään. Meidät oli opetettu veljeni kanssa, tulla tervehtimään ja kättelemään vieraita. Tästä on ollut hyötyä aikuisena. Uskaltaa kohdata vieraita ihmisiä riippumatta heidän titteleistä tai sijoittumisestaan yhteiskuntaan. Samoiten söimme vieraiden kanssa yhdessä äitini tekemää ruokaa ja kuuntelimme yleensä isän taiteesta ja taidemaailmaan liittyviä keskusteluja. Vieraita oli kaikista yhteiskuntaluokista ja kaikilta aloilta. Kotimme ei ollut boheemi taiteilijakoti, jossa viini ja laulu raikasi aamuun asti. Joimme sivistyneesti päivällisellä viikonloppuisin, korkeitaan lasilliset, äidin erittäin hyvää kotiviiniä. Isäni oli lähes absolutisti. Edellä mainitun lisäksi hän joi korkeitaan lasillisen kutsuilla tai lääkkeeksi ennen nukkumaan menoa. Hän ei ollut koskaan humalassa. Lähtiessäni nuorena kaupungille, hän muistutti minuakin sanoilla; "Et sitten rökälehä". Pienessä Kemin kaupungissa hän olisi saanut tietää jälkeen päin, jos olisin rellestänyt öisin kaupungilla. Enska oli kuitenkin tunnettu taiteilija Kemissä ja olin aina Enskan poika.

Kotona oli isäni tekemiä veistoksia pienoisveistoksista luonnollisen kokoiseen pronssiveistokseen.
Isäni oli maalannut myös erilaisia tauluja.  Abstrakteja ja esittäviä. Myös mosaiikeista tehtyjä tauluja oli kotona. Meillä lasteenhuoneessa oli iso, laivoja uittavia lapsia esittävä mosaiikkitaulu. Ryijyjä isäni oli myös suunnitellut ja ne oli Suomen Käsityön Ystävät toteuttanut. Vapaa-aikana isäni teki pienoisveistoksia itselleen ja meille tai rakensi uniikkeja huonekaluja. Yli puolet kotimme kalusteista oli isäni tekemiä. Hän saattoi ostaa ulkomailta tuolit. Sen jälkeen suunnitteli ja rakensi tuolin malliin sopivan koko kaluston kaappeineen ja sohvineen, jotka sopivat millilleen kotiimme.

Leikin usein muovailuvahalla, plastoliinilla tai autoin isää kantamalla savea kosteasta montusta ylös tellingeille. Olen siis kasvanut taiteen parissa koko ikäni.