Taidekilpailuja, julkisuutta ja kritiikkiä

Taidekodissa eläneenä ei voinut välttyä taidemaailman kiemuroista ja niistä keskusteltiin usein. Kuulin usein isäni taiteeseen liittyviä puhelinkeskusteluja ja toimittajien tekemiä haastatteluja isästäni sekä vieraiden kanssa käytyjä taidekeskusteluja.

Taidekilpailu oli teema, joka nousi usein esille ja varsinkin Valtion taideteostoimikunnan ja Suomen taiteilijaseuran säännöt. Isäni, Ensio Seppänen kritisoi varsinkin säännöissä olevaa kohtaa, jossa taiteilijajäsenillä on yhteenlaskettuna äänten enemmistö. Pahimmillaan kaksi taiteilijajäsentä voi äänestyksessä jyrätä esimerkiksi patsastoimikunnan yhteisen mielipiteen ja valita teoksen, joka ei miellytä teoksen tilaajia ja maksajia.

Kun järjestetään taidekilpailu, niin silloin noudatetaan edellä mainittuja sääntöjä, johon eri taiteilijaliitot ovat sitoutuneet. Palkintolautakuntaan jäsenjärjestö nimittää vähintään kaksi jäsenjärjestön taiteilijajäsentä.


Isältäni tilattiin luonnoksia Helsinkiin sijoitettavaan sodan ajan naista kunnioittavaan patsaaseen. Muistomerkkitoimikunnassa oli yksityisten kansalaisten lisäksi 20 valtakunnallista yhteisöä ja järjestöä edustettuina.  Patsaalle katsottiin paikka Finlandiatalon vieressä olevalta kalliolta ja tämä oli neuvoteltu Helsingin viranomaisten kanssa.  Tähän hän teki kolme pienoismallia kuten tapana oli. Muistomerkkitoimikunta oli tyytyväinen luonnoksiin ja he olivat valmiit tilaamaan teoksen. Isäni varoitti muistomerkkitoimikuntaa, siitä että vastustus häntä kohtaa Helsingissä voi nousta suureksi. Koska oli merkittävän suuresta tilauksesta kyse, niin eri taidepiireissä alkoi kuhina. Moni taiteilija olisi sen halunnut tehdä ja alkoi vastustus Seppästä kohtaan.


Erilaisia näkemyksiä alkoi tulla esille, miksei naturalistista teosta voinut tehdä Helsinkiin. Syyksi kerrottiin esimerkiksi Alvar Aalto, joka ei halunnut taideteoksia liian lähelle Finlandiataloa. Yhtäkkiä kaupungin kanssa sovittu paikka olikin suunniteltu johonkin muuhun käyttöön. Nykyään lähempänä Finlandiataloa on Urho Kekkonen teos. Paikkoja käytiin katsomassa Kalliossa ja Alppilassa. Isäni teki myös useita luonnoksia ja pienoimalleja teoksista uusin paikkoihin. Kuvasin nämä uudet pienoisveistokset videolle ja lisäsin siihen musiikin. Tämä video lähetettiin muistomerkkitoimikunnalle. He olivat herkistyneet katsoessaan videota ja pitivät uusista teoksista erittäin paljon. Patsastoimikunnan puheenjohtaja Ensio Hukkataival sanoi isälleni etteivät he luovu isästäni teoksen tekijänä eikä taidekilpailua järjestetä. Näihinkään paikkoihin kaupunki ei antanut lupaa. Koska vastustus Helsingissä naturalistiseen teokseen oli erittäin kova, teki isäni viimeisen version joka oli abstraktiivinen jaloteräksestä tehty räjähdyskuvio.


Kulttuurilautakunnan asiantuntijoiden mukaan nämä eivät täyttäneet heidän mielestään taiteellisen tason vaatimuksia. Nyt he saivat sellaisen taidekilpailun kautta Ympyrätalon viereiselle kalliolle, johon ei aikaisemmin annettu lupaa. Isäni ei osallistunut kyseiseen taidekilpailuun.

Kehuin ensimmäisessä työpaikassani, että Ilta-Sanomat ovat käyneet haastattelemassa isääni aiheena Sota-ajan nainen patsas. Työ kaveri sanoi, että onpa isäni kova kiroamaan. Ihmettelin hänen sanojaan, kunnes kotona näin lehden. Otsikko oli isolla PERKELE. Juttu oli käännetty täysin päälaelleen, mitä isäni oli kertonut toimittajalle. Olin silloin toisessa huoneessa ja kuulin haastattelun. Isäni pyysi päätoimittajalta oikaisua ja vastaus oli ettei omilta toimittajilta aleta vaatimaan oikaisua. Isäni soitti haastattelussa mukana olleelle freelance-kuvaajalle ja kysyi miten hän asian muisti. Tämä kertoi, että he olivat menneet haastattelun jälkeen kemiläiseen Ankkuri-ravintolaan kaljalle ja kyselleet Ensio Seppäsestä. Siellä paikalliset oli kertonut oman näkemyksensä Enskasta ja siellä toimittaja oli kirjoittanut juttunsa uusiksi. Seuraavan päivä Iltalehti soitti ja äitini, Tyyne Seppänen vastasi puhelimeen. He olisivat tehneet vastineen, mutta äitini mielestä julkisuuspeli vihellettiin nyt poikki, eikä se tiimoilta annettu enää kellekään haastatteluja. Olihan tämä hanke kestänyt jo yli 7 vuotta.

Itsetehdyt nosturit.

Kuvanveisto vaatii taiteellisen luovuuden ja työtilojen lisäksi myös lukuisia työvälineitä.

Aina niitä ei löydy valmiina tai ovat huomattavan kalliita. Silloin ne pitää tehdä itse kuten isäni, kuvanveistäjä Ensio Seppänen teki. Yksinkertaisimmillaan ne olivat tikkaita tai pyöriviä telineitä veistosten alle.

Kun veistokset alkavat olemaan kolmen metrin korkuisia, niin normaaleilla tikkailla on vaikea päästä lähelle ylhäällä oleviin kohteisiin. Samoiten kolmeuloitteisesta teosta tehdessä niitä pitäisi koko ajan siirrellä ja aika menisi siihen. Isäni ratkaisi nämä ongelmat tekemällä itse useita liikkuteltavia telineitä ja nostureita. Dokumenteissa näkyy esimerkiksi leveät portaat, jossa oli pyörien päällä painot, jolloin portaat pysyivät pystyssä ilman vastapuolella olevaa tukea. Samoin näkyy laakereilla pyörivä, satoja kiloja kestävä veistosten alusta. Jotta isäni yltäisi veistosten kasvoihin, oli sitäkin varten tehtävä oma laite. Ateljeen seinässä olevaan liimapalkkiin hän kiinnitti pyöreän putken ja siihen 4 metriä pitkän varren, joka jaksoi kannattaa miehen painon. Päässä oli kehikko, jonka sisällä hän istui ja muovasi veistoksia jopa 5 metrin korkeudessa. Korkeutta pystyi muuttamaan vaijereiden avulla. Laite muistutti rakennustyömailla olevia nostokurkeja. Lapsena tuli monta kertaa leikittyä telineellä, silloin kun isäni ei siellä työskennellyt. Ehkä siitä johtuen en koe korkeanpaikankammoa vaan pidän korkeista ja erikoisista paikoista.

Kuvanveistäjä Ensio Seppänen 

Tässä laiteessa oli se huono puoli, ettei sen pituutta pystynyt muuttamaan., joten isä rakensi toisen nosturin. Tämä muistutti autokorjaamoissa olevia auton moottorin nostimia, tosin monta kertaa isompi. Henkilönosturissa oli käsikäyttöinen hydraalipumppu, jolla kolme metriä pitkä varren päässä olevan häkki nousi miehen kanssa ylös 5 metrin korkeuteen. Sähkökäyttöiseen olisi pitänyt saada asianomaiset luvat. Nyt sen ongelman, mikä oli edellisissä nostimissa eli liikkuminen yläilmoissa, ratkaistiin käsikäyttöisillä pyörillä. Molemmilla puolilla telinettä oli pyörät, jotka oli ketjuilla ja itsesorvatuilla hammanpyörillä yhteydessä häkissä oleviin veiveihin. Molempia veivejä yhtä aikaa pyörittäessä, nosturi kulki eteen tai taakse pyörintäsuunnasta riippuen. Vastakkaisiiin suuntiin veivejä pyörittäessä nosturi kääntyi haluttuun suuntaa. Näin nosturilla pystui ajamaan ympäri ateljeeta yläilmoissa ja pääsemään helposti veistosten korkealla oleviin kohteisiin eikä tarvinnut tulla turhaan alas.

Ensio Seppäsen tekemä henkilönosturi

Suuret veistokset tehdään savesta, jota ei saa päästää kuivumaan missään vaiheessa. Tätä varten veistos peitetään märillä räteillä aina kun sitä ei muovailla. Kosteus kuitenkin haihtuu ja tätä varten isäni teki ison muovisen teltan, joka kulki kiskoilla katossa, ylettyi ateljeen lattiaan asti ja veistosten ympäri. Naruista vetämällä teltta siirtyi ateljeen päädystä yöksi veistosten luo ja aamulla se siirrettiin sivuun. Kosteus pysyi pitkään teltan sisällä ja kasteluaikoja pystyi harventamaan. Tehtäviini kuului usein veistosten pitäminen kosteana ja veden ruiskuttaminen niiden päälle.

Isäni suunnitteli näitä laitteita usein yöllä, silloin kun ei saanut unta. Sängyssä maatessa hän ”piirsi” sormella ilmaan laitteiden yksityskohtia ja todetessaan jonkin sunnitelman olevan huono, hän ”pyyhki” sen pois ja aloitti ”piirtämisen” uudelleen. Ei mennyt paperia hukkaan. Hänen lapsuuden luokkakaveri ja hyvä ystävä Veikko Takkinen tunnusti hänelle aikuisena hieman häpeille ”piirtävänsä” ilmaan. Isäni naureskeli ja sanoi, että älä huoli. Hän tekee sitä koko ajan.

Taidevalajat vieraana.

Taidevalajat kuuluvat olellisena osana kuvanveistäjän elämään. Meille he olivat myös ystäviä, jotka kävivät kotonamme usein myös perheineen taidevalutöiden yhteydessä. Isäni, kuvanveistäjä Ensio Seppänen, oli suunnitellut ja rakentanut ateljeen niin, että siellä oli myös asuintilat ja sauna taidevalajia varten. Joskus he tulivat asuntovaunulla ja yhdistivät pitkän matkan Etelä-Suomesta Kemiin lomailun merkeissä. Isäni teki tarjouksen valajille ja usein tarjouksen voitti isä ja poika, Väinö ja Jorma Kärkkäinen tai Simo Kärkkäinen. Hän ei ole sukua ensin mainituille, vaikka hänellä onkin sama sukunimi. Myös Lapinlahden Taidevalimo sain isältäni töitä.

Muotinotto saivityöstä oli mielenkiintoista seurata ja kipsityön se oli myös sotkuista. Märkä kipsi roiskui ja kuivana se levisi vaatteissa ja kengissä ympäriinsä. Siksi oli tärkeää, että ateljeessa oli myös peseytymismahdollisuus. Kipsimuotit olivat noin metri kertaan puolimetrin kokoisia. Niihin valutettiin myös juokseva juustovaha, jonka tilalle myöhemmin tuli pronssi. Taidevalimolla ne koottiin, kuumennettiin ja niiden sisälle valettiin pronssi.

Koske he tekivät urakkapalkalla pitkiä päiviä, niin ruokahuoltokin oli mietitty. He saivat meillä äitini, Tyynen erittäin hyvää kotiruokaa, joka oli karjalaisperinteen mukaan tehtyä. Välillä oli leivinuunissa pitkään haudutettua poroa tai muita lapin herkkuja. He ihastuivat myös itsekasvatettuun Lapin puikulaperuunaan ja yrittivät siemenperunoista kasvattaa sitä myös etelässä, mutta ne eivät siellä menestyneet pimeiden öiden takia.

Eräs ikävävämpi tapaus jäi mieleen kun taidevalaja Simo Kärkkäinen oli perheineen ja koiransa kanssa meillä jälleen kylässä. Siihen aikaa oli tapana käydä Ruotsissa, Haaparannalla ostamassa halpaa voita ja muita elintarvikkeita. Tulomatkalla Tornion tullissa rajavartia alkoi kysellä heidän mukanaan ollutta koiraa. Se oli tullut mukaan sen enempiä miettimättä. Kun koiran papereita ei ollut mukana, niin rajavartija alkoi kyseenalaistaa, mistä koira oli tullut mukaan. Perheen kauhuksi hän uhkasi ampua koiran siihen paikkaa, epäillen sen tuovan vesikauhua Suomeen. Onneksi asia selvisi puhumalla, että koira oli tullut Suomesta heidän mukaan epähuomiossa ja oli terve. Perhettä tapaus kuitenkin järkytti pitkään.

Kuninkaiden seurassa.

Vuonna 1975 ihmettelin portillamme todella pitkää mustaa autoa. Taisi olla Cadillac. Rekisterikilven tilalla oli jokin vaakuna. Jälkeenpäin selvisi, mistä oli kyse. Isäni oli tehnyt Ruotsin kuninkaan Kaarle Kustaan isän henkilääkäristä, Einar Wallquistista muotokuvanpatsaan Arjeplogiin, joka oli ollut myös mallina ateljeessa. Saman aikaan tämän paljastustilaisuuden kanssa oli myös Norjan rajalla Hopeatien vihkiminen, johon oli kutsuttu Norjan ja Ruotsin kuninkaat sekä Norbotteninläänin maaherra Ragnar Lassinantti. He osallistuivat myös muistomerkin paljastustilaisuuteen tien vihkimisen jälkeen. Heidät kuljetettiin rajalta Arjeplogiin helikopterilla ja vanhempani saivat kyydin Kemistä tilaisuuteen Ruotsin kuninkaan autolla. Lippu auton keulalla tosin oli peitetty, ettei syntyisi väärinkäsitystä kyyditettävistä. Tätä kuninkaan autoa ihmettelin portillamme.

Vuonna 1977 paljastettiin Norjan Vesisaaressa maahanmuuttajien muistomerkki eli kveenipatsas.

Tähän tilaisuuteen oli myös kutsuttu Norjan ja Ruotsin kuninkaat sekä Suomen tasavallan presidentti. Muistan kuinka menin Kemin VPK:n toiminnanjohtaja Allan Väänäsen kanssa satamaan ottamaan vastaan Norjan kuningasta, johon hän tuli pienemmällä venellä. Laiva taisi olla jossain kauempana. Väänänen laittoi VPK:n koppalakin päähäni ja kuninkaan mennessä ohi, tein kunniaa vetämällä lippaan.

Veistoksen paljastustilaisuudessa olimme veljeni kanssa keskellä ihmismassaa ja näin vaivoin mitään. Veljeni nostelin minua välillä, jotta näkisin ympärilleni. Tilaisuuden jälkeen vanhempani menivät kutsutilaisuuteen, jossa valtioiden päämiehet pitivät puheita ja sen jälkeen illalliselle.

Siellä adjuntantti oli kertonut Ruotsin kuninkaalle Kaarle Kustaalle, että hän ja isäni olivat tavanneet muutaman vuosi aiemmin Arjeplogissa. Sen jälkeen kuningas kilisti lusikalla pikaria, nousi ja tervehti isääni. Isäni nousi myös ja kippasivat kuninkaan kanssa. Hetken päästä Norjan kuningas Olavi teki samoin. Isäni piti näitä tilaisuuksia erittäin arvokkaina.

Tämän jälkeen oli kahvitilaisuus maaherran kotona, johon myös minä ja veljeni pääsimme kuninkaiden ja presidentin seuraan. Isäni istui sohvalla presidentti Urho Kekkosen vieressä kuninkaiden kanssa. Istui veljeni kanssa muutaman metrin päässä heistä pystypoydässä ja join 7Up:ia. Kekkonen oli todennut isälleni, että pojilla on juhlahetki. Isäni oli samaa mieltä presidentin kanssa. Tilaisuuden päättyessä kuninkaat ja presidentti nousivat ja kävivät kiittelemässä vieraanvaraisuudesta. Palatessaan Norjan kuninkas Olavi pysähtyi luokseni ja kätteli minua. Pokkasin syvään. Ruotsin kuningas käveli ohini, mutta hymyili ja nyökkäsin hyvästiksi. Kekkonen tuli myös luokseni ja kätteli hyvästiksi. Pokkasin myös hänelle.

Kotimatkalla sanoin vanhemmilleni, että tätä kättä en pese. En ainakaan ennen kuin olen kätellyt mummoa ja pappaa.

Ateljeen rakennus.

Isälläni, kuvanveistäjä Ensio Seppäsellä oli Kemissä sijaitsevan kotimme talousrakennusten yhteydessä pieni ateljee. Koska elimme aikaa ennen kännyköitä ja meillä oli kotonamme vain yksi puhelinliittymä, oli isä ratkaissut ongelman kuinka häneen saa yhteyden ateljeeseen. Puhelimen vieressä oli painike ja ateljeessa soittokello. Yksi soitto syömään, kaksi kahville ja kolme puhelimeen. Yleensä joku oli kotona vastaamassa puhelimeen. Itse vastasin siihen, "Seppäsellä, Keijo Seppänen puhelimessa". Jos en esitellyt itseäni, soittajat luulivat minua usein isäkseni. Äänemme oli ilmeisesti niin samalaisia. Tätä tapahtui siis ollessani vanhempi.

Vuonna 1976 isäni sain tilauksen Norjan Ruijaan, Vesisaareen, maahanmuuttajien muistomerkin eli Kveeni-patsaan. Pienessä ateljeessa sitä ei olisi mahtunut tekemään, joten oli rakennettava uusi ja isompi. Ensin sen piti tulla rajanaapurissa olevalle tontille, mutta se ei onnistunut. Isällä oli muutaman sadan metrin päässä tontti, jossa oli paritalo autotalleineen. Hän päätti rakentaa uuden ateljeen sinne. Ensimmäistä suunnitelmaa ei rajanaapuri hyväksynyt, joten hänen täytyi piirtää uusi suunnitelma. Tämä hyväksyttiin ja isäkin oli sitä mieltä, että siitä tuli parempi. Kokoa sille tuli 10 x 11 metriä ja 6,5 metriä korkeutta. Tontilla olevat autotallit halkaistiin keskeltä ja vedettiin taljojen avulla erilleen 90 asteen kulmiin toisiinsa nähden.
Tähän väliin alettiin rakentamaan uutta ateljeeta. Lattian valun talkootöissä oli myös mukana kemiläinen taiteilija Seppo Mikkanen. Hän oli silloin mainoisgraaffikko ja isäni opetti hänelle kuvanveiston perustiedot. Muistan Sepon vihreä Mini Coopperin ja kuinka siinä oli mukava olla kyydissä. Ateljeen seinät valmistui nopeasti Siporex vaakaseinäelementeistä. Katon tukirakenteet tuli kymmenen metriä pitkistä liimapalkeista. Muistan kuinka rekkakuski ihmetteli niiden asennusta. Ne piti saada asennettua oikealle kohdalle seinässä pystyssä olevan liimapalkin päälle. Mitään telineitä ei ollut 6,5 metrin korkeudella. Isä hyppäri liimapalkin päälle kuin hevosen selkään ja käski kuskia nostaa hänet liimapalkin kanssa yläilmoihin. Siellä hän ohjeisti kuskia ohjata puomi millilleen oikalle kohdalle ja kiinnitti ne täkkipulteilla. Tämä sujui hyvin ja urakka eteni nopeasti. Ateljeeseen tuli myös taidevalajille nukkumatilat ja sauna. Nyt kun oli kaksi ateljeeta, piti ne nimetä. Kotipihassa olleesta ateljeesta tuli "Ykönen" ja uudesta "Kakonen". Myöhemmin eräs eteläsuomalainen bändi nimesi kaksi biisiään, Ykköseksi ja Kakkoseksi. Idean he saivat isän ateljeesta.

Alkusanat.

Tulen muistelemaan elämääni taiteilijakodissani ja samalla kertomaan isäni, kuvanveistäjä, professori Ensio Seppäsen taiteellisesta työstä ja siihen liittyvistä tapahtumista. Tapahtumat eivät ole välttämättä kronologisessa järjestyksessä, vaan kerron niitä sen mukaan mitä muistan.

Sain erittäin hyvän kasvatuksen rakkaassa ja lämpimässä kodissa. Olen onnellinen, kun muistelen lapsuuttani. Vanhempani, Tyyne ja Ensio osasivat kasvattaa rakkaudella, mutta silti asettamalla rajat sekä opettaa syyt ja seuraukset.

Meillä piti olla aina siistiä ja äitini piti siitä huolen kokopäiväisesti. Kotimme oli myös edustusasunto ja ovet olivat aina auki. Koska tahansa saattoi tulla vieraita tai isän asiakkaita ovesta sisään. Meidät oli opetettu veljeni kanssa, tulla tervehtimään ja kättelemään vieraita. Tästä on ollut hyötyä aikuisena. Uskaltaa kohdata vieraita ihmisiä riippumatta heidän titteleistä tai sijoittumisestaan yhteiskuntaan. Samoiten söimme vieraiden kanssa yhdessä äitini tekemää ruokaa ja kuuntelimme yleensä isän taiteesta ja taidemaailmaan liittyviä keskusteluja. Vieraita oli kaikista yhteiskuntaluokista ja kaikilta aloilta. Kotimme ei ollut boheemi taiteilijakoti, jossa viini ja laulu raikasi aamuun asti. Joimme sivistyneesti päivällisellä viikonloppuisin, korkeitaan lasilliset, äidin erittäin hyvää kotiviiniä. Isäni oli lähes absolutisti. Edellä mainitun lisäksi hän joi korkeitaan lasillisen kutsuilla tai lääkkeeksi ennen nukkumaan menoa. Hän ei ollut koskaan humalassa. Lähtiessäni nuorena kaupungille, hän muistutti minuakin sanoilla; "Et sitten rökälehä". Pienessä Kemin kaupungissa hän olisi saanut tietää jälkeen päin, jos olisin rellestänyt öisin kaupungilla. Enska oli kuitenkin tunnettu taiteilija Kemissä ja olin aina Enskan poika.

Kotona oli isäni tekemiä veistoksia pienoisveistoksista luonnollisen kokoiseen pronssiveistokseen.
Isäni oli maalannut myös erilaisia tauluja.  Abstrakteja ja esittäviä. Myös mosaiikeista tehtyjä tauluja oli kotona. Meillä lasteenhuoneessa oli iso, laivoja uittavia lapsia esittävä mosaiikkitaulu. Ryijyjä isäni oli myös suunnitellut ja ne oli Suomen Käsityön Ystävät toteuttanut. Vapaa-aikana isäni teki pienoisveistoksia itselleen ja meille tai rakensi uniikkeja huonekaluja. Yli puolet kotimme kalusteista oli isäni tekemiä. Hän saattoi ostaa ulkomailta tuolit. Sen jälkeen suunnitteli ja rakensi tuolin malliin sopivan koko kaluston kaappeineen ja sohvineen, jotka sopivat millilleen kotiimme.

Leikin usein muovailuvahalla, plastoliinilla tai autoin isää kantamalla savea kosteasta montusta ylös tellingeille. Olen siis kasvanut taiteen parissa koko ikäni.