Taidekilpailuja, julkisuutta ja kritiikkiä

Taidekodissa eläneenä ei voinut välttyä taidemaailman kiemuroista ja niistä keskusteltiin usein. Kuulin usein isäni taiteeseen liittyviä puhelinkeskusteluja ja toimittajien tekemiä haastatteluja isästäni sekä vieraiden kanssa käytyjä taidekeskusteluja.

Taidekilpailu oli teema, joka nousi usein esille ja varsinkin Valtion taideteostoimikunnan ja Suomen taiteilijaseuran säännöt. Isäni, Ensio Seppänen kritisoi varsinkin säännöissä olevaa kohtaa, jossa taiteilijajäsenillä on yhteenlaskettuna äänten enemmistö. Pahimmillaan kaksi taiteilijajäsentä voi äänestyksessä jyrätä esimerkiksi patsastoimikunnan yhteisen mielipiteen ja valita teoksen, joka ei miellytä teoksen tilaajia ja maksajia.

Kun järjestetään taidekilpailu, niin silloin noudatetaan edellä mainittuja sääntöjä, johon eri taiteilijaliitot ovat sitoutuneet. Palkintolautakuntaan jäsenjärjestö nimittää vähintään kaksi jäsenjärjestön taiteilijajäsentä.


Isältäni tilattiin luonnoksia Helsinkiin sijoitettavaan sodan ajan naista kunnioittavaan patsaaseen. Muistomerkkitoimikunnassa oli yksityisten kansalaisten lisäksi 20 valtakunnallista yhteisöä ja järjestöä edustettuina.  Patsaalle katsottiin paikka Finlandiatalon vieressä olevalta kalliolta ja tämä oli neuvoteltu Helsingin viranomaisten kanssa.  Tähän hän teki kolme pienoismallia kuten tapana oli. Muistomerkkitoimikunta oli tyytyväinen luonnoksiin ja he olivat valmiit tilaamaan teoksen. Isäni varoitti muistomerkkitoimikuntaa, siitä että vastustus häntä kohtaa Helsingissä voi nousta suureksi. Koska oli merkittävän suuresta tilauksesta kyse, niin eri taidepiireissä alkoi kuhina. Moni taiteilija olisi sen halunnut tehdä ja alkoi vastustus Seppästä kohtaan.


Erilaisia näkemyksiä alkoi tulla esille, miksei naturalistista teosta voinut tehdä Helsinkiin. Syyksi kerrottiin esimerkiksi Alvar Aalto, joka ei halunnut taideteoksia liian lähelle Finlandiataloa. Yhtäkkiä kaupungin kanssa sovittu paikka olikin suunniteltu johonkin muuhun käyttöön. Nykyään lähempänä Finlandiataloa on Urho Kekkonen teos. Paikkoja käytiin katsomassa Kalliossa ja Alppilassa. Isäni teki myös useita luonnoksia ja pienoimalleja teoksista uusin paikkoihin. Kuvasin nämä uudet pienoisveistokset videolle ja lisäsin siihen musiikin. Tämä video lähetettiin muistomerkkitoimikunnalle. He olivat herkistyneet katsoessaan videota ja pitivät uusista teoksista erittäin paljon. Patsastoimikunnan puheenjohtaja Ensio Hukkataival sanoi isälleni etteivät he luovu isästäni teoksen tekijänä eikä taidekilpailua järjestetä. Näihinkään paikkoihin kaupunki ei antanut lupaa. Koska vastustus Helsingissä naturalistiseen teokseen oli erittäin kova, teki isäni viimeisen version joka oli abstraktiivinen jaloteräksestä tehty räjähdyskuvio.


Kulttuurilautakunnan asiantuntijoiden mukaan nämä eivät täyttäneet heidän mielestään taiteellisen tason vaatimuksia. Nyt he saivat sellaisen taidekilpailun kautta Ympyrätalon viereiselle kalliolle, johon ei aikaisemmin annettu lupaa. Isäni ei osallistunut kyseiseen taidekilpailuun.

Kehuin ensimmäisessä työpaikassani, että Ilta-Sanomat ovat käyneet haastattelemassa isääni aiheena Sota-ajan nainen patsas. Työ kaveri sanoi, että onpa isäni kova kiroamaan. Ihmettelin hänen sanojaan, kunnes kotona näin lehden. Otsikko oli isolla PERKELE. Juttu oli käännetty täysin päälaelleen, mitä isäni oli kertonut toimittajalle. Olin silloin toisessa huoneessa ja kuulin haastattelun. Isäni pyysi päätoimittajalta oikaisua ja vastaus oli ettei omilta toimittajilta aleta vaatimaan oikaisua. Isäni soitti haastattelussa mukana olleelle freelance-kuvaajalle ja kysyi miten hän asian muisti. Tämä kertoi, että he olivat menneet haastattelun jälkeen kemiläiseen Ankkuri-ravintolaan kaljalle ja kyselleet Ensio Seppäsestä. Siellä paikalliset oli kertonut oman näkemyksensä Enskasta ja siellä toimittaja oli kirjoittanut juttunsa uusiksi. Seuraavan päivä Iltalehti soitti ja äitini, Tyyne Seppänen vastasi puhelimeen. He olisivat tehneet vastineen, mutta äitini mielestä julkisuuspeli vihellettiin nyt poikki, eikä se tiimoilta annettu enää kellekään haastatteluja. Olihan tämä hanke kestänyt jo yli 7 vuotta.

Itsetehdyt nosturit.

Kuvanveisto vaatii taiteellisen luovuuden ja työtilojen lisäksi myös lukuisia työvälineitä.

Aina niitä ei löydy valmiina tai ovat huomattavan kalliita. Silloin ne pitää tehdä itse kuten isäni, kuvanveistäjä Ensio Seppänen teki. Yksinkertaisimmillaan ne olivat tikkaita tai pyöriviä telineitä veistosten alle.

Kun veistokset alkavat olemaan kolmen metrin korkuisia, niin normaaleilla tikkailla on vaikea päästä lähelle ylhäällä oleviin kohteisiin. Samoiten kolmeuloitteisesta teosta tehdessä niitä pitäisi koko ajan siirrellä ja aika menisi siihen. Isäni ratkaisi nämä ongelmat tekemällä itse useita liikkuteltavia telineitä ja nostureita. Dokumenteissa näkyy esimerkiksi leveät portaat, jossa oli pyörien päällä painot, jolloin portaat pysyivät pystyssä ilman vastapuolella olevaa tukea. Samoin näkyy laakereilla pyörivä, satoja kiloja kestävä veistosten alusta. Jotta isäni yltäisi veistosten kasvoihin, oli sitäkin varten tehtävä oma laite. Ateljeen seinässä olevaan liimapalkkiin hän kiinnitti pyöreän putken ja siihen 4 metriä pitkän varren, joka jaksoi kannattaa miehen painon. Päässä oli kehikko, jonka sisällä hän istui ja muovasi veistoksia jopa 5 metrin korkeudessa. Korkeutta pystyi muuttamaan vaijereiden avulla. Laite muistutti rakennustyömailla olevia nostokurkeja. Lapsena tuli monta kertaa leikittyä telineellä, silloin kun isäni ei siellä työskennellyt. Ehkä siitä johtuen en koe korkeanpaikankammoa vaan pidän korkeista ja erikoisista paikoista.

Kuvanveistäjä Ensio Seppänen 

Tässä laiteessa oli se huono puoli, ettei sen pituutta pystynyt muuttamaan., joten isä rakensi toisen nosturin. Tämä muistutti autokorjaamoissa olevia auton moottorin nostimia, tosin monta kertaa isompi. Henkilönosturissa oli käsikäyttöinen hydraalipumppu, jolla kolme metriä pitkä varren päässä olevan häkki nousi miehen kanssa ylös 5 metrin korkeuteen. Sähkökäyttöiseen olisi pitänyt saada asianomaiset luvat. Nyt sen ongelman, mikä oli edellisissä nostimissa eli liikkuminen yläilmoissa, ratkaistiin käsikäyttöisillä pyörillä. Molemmilla puolilla telinettä oli pyörät, jotka oli ketjuilla ja itsesorvatuilla hammanpyörillä yhteydessä häkissä oleviin veiveihin. Molempia veivejä yhtä aikaa pyörittäessä, nosturi kulki eteen tai taakse pyörintäsuunnasta riippuen. Vastakkaisiiin suuntiin veivejä pyörittäessä nosturi kääntyi haluttuun suuntaa. Näin nosturilla pystui ajamaan ympäri ateljeeta yläilmoissa ja pääsemään helposti veistosten korkealla oleviin kohteisiin eikä tarvinnut tulla turhaan alas.

Ensio Seppäsen tekemä henkilönosturi

Suuret veistokset tehdään savesta, jota ei saa päästää kuivumaan missään vaiheessa. Tätä varten veistos peitetään märillä räteillä aina kun sitä ei muovailla. Kosteus kuitenkin haihtuu ja tätä varten isäni teki ison muovisen teltan, joka kulki kiskoilla katossa, ylettyi ateljeen lattiaan asti ja veistosten ympäri. Naruista vetämällä teltta siirtyi ateljeen päädystä yöksi veistosten luo ja aamulla se siirrettiin sivuun. Kosteus pysyi pitkään teltan sisällä ja kasteluaikoja pystyi harventamaan. Tehtäviini kuului usein veistosten pitäminen kosteana ja veden ruiskuttaminen niiden päälle.

Isäni suunnitteli näitä laitteita usein yöllä, silloin kun ei saanut unta. Sängyssä maatessa hän ”piirsi” sormella ilmaan laitteiden yksityskohtia ja todetessaan jonkin sunnitelman olevan huono, hän ”pyyhki” sen pois ja aloitti ”piirtämisen” uudelleen. Ei mennyt paperia hukkaan. Hänen lapsuuden luokkakaveri ja hyvä ystävä Veikko Takkinen tunnusti hänelle aikuisena hieman häpeille ”piirtävänsä” ilmaan. Isäni naureskeli ja sanoi, että älä huoli. Hän tekee sitä koko ajan.