Taidekilpailuja, julkisuutta ja kritiikkiä

Taidekodissa eläneenä ei voinut välttyä taidemaailman kiemuroista ja niistä keskusteltiin usein. Kuulin usein isäni taiteeseen liittyviä puhelinkeskusteluja ja toimittajien tekemiä haastatteluja isästäni sekä vieraiden kanssa käytyjä taidekeskusteluja.

Taidekilpailu oli teema, joka nousi usein esille ja varsinkin Valtion taideteostoimikunnan ja Suomen taiteilijaseuran säännöt. Isäni, Ensio Seppänen kritisoi varsinkin säännöissä olevaa kohtaa, jossa taiteilijajäsenillä on yhteenlaskettuna äänten enemmistö. Pahimmillaan kaksi taiteilijajäsentä voi äänestyksessä jyrätä esimerkiksi patsastoimikunnan yhteisen mielipiteen ja valita teoksen, joka ei miellytä teoksen tilaajia ja maksajia.

Kun järjestetään taidekilpailu, niin silloin noudatetaan edellä mainittuja sääntöjä, johon eri taiteilijaliitot ovat sitoutuneet. Palkintolautakuntaan jäsenjärjestö nimittää vähintään kaksi jäsenjärjestön taiteilijajäsentä.


Isältäni tilattiin luonnoksia Helsinkiin sijoitettavaan sodan ajan naista kunnioittavaan patsaaseen. Muistomerkkitoimikunnassa oli yksityisten kansalaisten lisäksi 20 valtakunnallista yhteisöä ja järjestöä edustettuina.  Patsaalle katsottiin paikka Finlandiatalon vieressä olevalta kalliolta ja tämä oli neuvoteltu Helsingin viranomaisten kanssa.  Tähän hän teki kolme pienoismallia kuten tapana oli. Muistomerkkitoimikunta oli tyytyväinen luonnoksiin ja he olivat valmiit tilaamaan teoksen. Isäni varoitti muistomerkkitoimikuntaa, siitä että vastustus häntä kohtaa Helsingissä voi nousta suureksi. Koska oli merkittävän suuresta tilauksesta kyse, niin eri taidepiireissä alkoi kuhina. Moni taiteilija olisi sen halunnut tehdä ja alkoi vastustus Seppästä kohtaan.


Erilaisia näkemyksiä alkoi tulla esille, miksei naturalistista teosta voinut tehdä Helsinkiin. Syyksi kerrottiin esimerkiksi Alvar Aalto, joka ei halunnut taideteoksia liian lähelle Finlandiataloa. Yhtäkkiä kaupungin kanssa sovittu paikka olikin suunniteltu johonkin muuhun käyttöön. Nykyään lähempänä Finlandiataloa on Urho Kekkonen teos. Paikkoja käytiin katsomassa Kalliossa ja Alppilassa. Isäni teki myös useita luonnoksia ja pienoimalleja teoksista uusin paikkoihin. Kuvasin nämä uudet pienoisveistokset videolle ja lisäsin siihen musiikin. Tämä video lähetettiin muistomerkkitoimikunnalle. He olivat herkistyneet katsoessaan videota ja pitivät uusista teoksista erittäin paljon. Patsastoimikunnan puheenjohtaja Ensio Hukkataival sanoi isälleni etteivät he luovu isästäni teoksen tekijänä eikä taidekilpailua järjestetä. Näihinkään paikkoihin kaupunki ei antanut lupaa. Koska vastustus Helsingissä naturalistiseen teokseen oli erittäin kova, teki isäni viimeisen version joka oli abstraktiivinen jaloteräksestä tehty räjähdyskuvio.


Kulttuurilautakunnan asiantuntijoiden mukaan nämä eivät täyttäneet heidän mielestään taiteellisen tason vaatimuksia. Nyt he saivat sellaisen taidekilpailun kautta Ympyrätalon viereiselle kalliolle, johon ei aikaisemmin annettu lupaa. Isäni ei osallistunut kyseiseen taidekilpailuun.

Kehuin ensimmäisessä työpaikassani, että Ilta-Sanomat ovat käyneet haastattelemassa isääni aiheena Sota-ajan nainen patsas. Työ kaveri sanoi, että onpa isäni kova kiroamaan. Ihmettelin hänen sanojaan, kunnes kotona näin lehden. Otsikko oli isolla PERKELE. Juttu oli käännetty täysin päälaelleen, mitä isäni oli kertonut toimittajalle. Olin silloin toisessa huoneessa ja kuulin haastattelun. Isäni pyysi päätoimittajalta oikaisua ja vastaus oli ettei omilta toimittajilta aleta vaatimaan oikaisua. Isäni soitti haastattelussa mukana olleelle freelance-kuvaajalle ja kysyi miten hän asian muisti. Tämä kertoi, että he olivat menneet haastattelun jälkeen kemiläiseen Ankkuri-ravintolaan kaljalle ja kyselleet Ensio Seppäsestä. Siellä paikalliset oli kertonut oman näkemyksensä Enskasta ja siellä toimittaja oli kirjoittanut juttunsa uusiksi. Seuraavan päivä Iltalehti soitti ja äitini, Tyyne Seppänen vastasi puhelimeen. He olisivat tehneet vastineen, mutta äitini mielestä julkisuuspeli vihellettiin nyt poikki, eikä se tiimoilta annettu enää kellekään haastatteluja. Olihan tämä hanke kestänyt jo yli 7 vuotta.

Lapsuuteni leikkikalut.

Varhaisimpia muistoja isästäni on, kun leikin hänen kanssa aamulla vanhempieni sängyssä pikku leijonaa ja isoa leijonaa. Toinen muisto on istua isäni Solifer Speed mopon tankilla ja pitää ohjaustangosta kiinni kun ajamme sillä kolmistaan. Isä, veljeni ja minä. Muistan hetken, kun katsoin ajovalon päällä olevaa kellertavää valoa heijastavaa nopeusmittaria ja pleksistä tehdyn tuulisuojan takana vaihtuvan maisemaa. Oloni isä sylissä oli turvallinen.

Muistan kuinka turvallista oli myös kotona äitini kanssa. Hänen ei tarvinnut olla koko ajan vierelläni, vaan oli tunne, että hän on jossain lähellä, jos häntä tarvitsin. Äitini oli kotirouva. Olen siitä erittäin ylpeä ja kiitollinen. Hän hoiti taloutta kokopäiväisesti ja kotonamme asuvia isovanhempiani Kallea ja Martaa. Pappani luki minulle Aku Ankkaa kiikkutuolissa, kun en itse vielä osannut. He toimivat myös tarvittaessa lapsenvahtina. Harmittaa, etten koskaan tullut kysyneeksi papaltani hänen matkoistaan merimiehenä, kun hän oli nuori mies. Hän oli ollut kolmimastoisella purjevenellä New Yorkissa saakka.

Isäni teki meille monta leikkikalua. Hän piti itseään lapsenmielisenä ja lapsellisena. Rakentamalla näitä leluja meille, hän pääsi osaltaan leikkimään niillä. Veljelleni hän oli tehnyt ennen syntymääni Valmet 20 polkutraktorin ja leikkihevosen, jossa oli oikean hevosen jouhet, harjana ja häntänä. Sillä oli mukava leikkiä länkkäriä. Hän teki myös Kemin ammattikoulussa, jossa hän oli "4. luokkalainen" eli sai käyttää koulun työkoneita, T-Ford polkuauton, joka oli täysin vuoden 1915 mallin mukainen. Näillä polkuautoilla oli mukava leikkiä. Traktoriin kuului myös peräkärry, jolla tuli jo lapsena harjoitettua peräkärryllä peruutusta. Talvella renkaat sutivat, jolloin naulasin pahvinaulat renkaisiin pitoa tuomaan. Tästä ei ollut vaaraa, koska renkaissa ei ollut ilmaa. T-Fordia muokattiin muutamaan otteeseen. Sen perinteiset polkimet vaihdettiin vuorotyönnöin tapahtumaksi askeltyönnöiksi, kuin steppilaitteessa. Tämä tehtiin kokeilumielessä. Se muutettiin takaisin perinteiseksi polkuauton polkimiksi. Ketjut katkesivat jossain välissä ja kun serkut tulivat käymään kylässä, vedimme mopolla polkuautoa ympäri korttelia. Myöhemmin T-Ford myös varastettiin ja päivien päästä kuulimme, että se on ojassa noin kilometrin päässä. Onneksi se ei kärsinyt tapahtumasta vahinkoa. Näillä isäni tekemillä leluilla on ollut iso merkitys elämälleni.

Alkusanat.

Tulen muistelemaan elämääni taiteilijakodissani ja samalla kertomaan isäni, kuvanveistäjä, professori Ensio Seppäsen taiteellisesta työstä ja siihen liittyvistä tapahtumista. Tapahtumat eivät ole välttämättä kronologisessa järjestyksessä, vaan kerron niitä sen mukaan mitä muistan.

Sain erittäin hyvän kasvatuksen rakkaassa ja lämpimässä kodissa. Olen onnellinen, kun muistelen lapsuuttani. Vanhempani, Tyyne ja Ensio osasivat kasvattaa rakkaudella, mutta silti asettamalla rajat sekä opettaa syyt ja seuraukset.

Meillä piti olla aina siistiä ja äitini piti siitä huolen kokopäiväisesti. Kotimme oli myös edustusasunto ja ovet olivat aina auki. Koska tahansa saattoi tulla vieraita tai isän asiakkaita ovesta sisään. Meidät oli opetettu veljeni kanssa, tulla tervehtimään ja kättelemään vieraita. Tästä on ollut hyötyä aikuisena. Uskaltaa kohdata vieraita ihmisiä riippumatta heidän titteleistä tai sijoittumisestaan yhteiskuntaan. Samoiten söimme vieraiden kanssa yhdessä äitini tekemää ruokaa ja kuuntelimme yleensä isän taiteesta ja taidemaailmaan liittyviä keskusteluja. Vieraita oli kaikista yhteiskuntaluokista ja kaikilta aloilta. Kotimme ei ollut boheemi taiteilijakoti, jossa viini ja laulu raikasi aamuun asti. Joimme sivistyneesti päivällisellä viikonloppuisin, korkeitaan lasilliset, äidin erittäin hyvää kotiviiniä. Isäni oli lähes absolutisti. Edellä mainitun lisäksi hän joi korkeitaan lasillisen kutsuilla tai lääkkeeksi ennen nukkumaan menoa. Hän ei ollut koskaan humalassa. Lähtiessäni nuorena kaupungille, hän muistutti minuakin sanoilla; "Et sitten rökälehä". Pienessä Kemin kaupungissa hän olisi saanut tietää jälkeen päin, jos olisin rellestänyt öisin kaupungilla. Enska oli kuitenkin tunnettu taiteilija Kemissä ja olin aina Enskan poika.

Kotona oli isäni tekemiä veistoksia pienoisveistoksista luonnollisen kokoiseen pronssiveistokseen.
Isäni oli maalannut myös erilaisia tauluja.  Abstrakteja ja esittäviä. Myös mosaiikeista tehtyjä tauluja oli kotona. Meillä lasteenhuoneessa oli iso, laivoja uittavia lapsia esittävä mosaiikkitaulu. Ryijyjä isäni oli myös suunnitellut ja ne oli Suomen Käsityön Ystävät toteuttanut. Vapaa-aikana isäni teki pienoisveistoksia itselleen ja meille tai rakensi uniikkeja huonekaluja. Yli puolet kotimme kalusteista oli isäni tekemiä. Hän saattoi ostaa ulkomailta tuolit. Sen jälkeen suunnitteli ja rakensi tuolin malliin sopivan koko kaluston kaappeineen ja sohvineen, jotka sopivat millilleen kotiimme.

Leikin usein muovailuvahalla, plastoliinilla tai autoin isää kantamalla savea kosteasta montusta ylös tellingeille. Olen siis kasvanut taiteen parissa koko ikäni.