Taidevalajat vieraana.

Taidevalajat kuuluvat olellisena osana kuvanveistäjän elämään. Meille he olivat myös ystäviä, jotka kävivät kotonamme usein myös perheineen taidevalutöiden yhteydessä. Isäni, kuvanveistäjä Ensio Seppänen, oli suunnitellut ja rakentanut ateljeen niin, että siellä oli myös asuintilat ja sauna taidevalajia varten. Joskus he tulivat asuntovaunulla ja yhdistivät pitkän matkan Etelä-Suomesta Kemiin lomailun merkeissä. Isäni teki tarjouksen valajille ja usein tarjouksen voitti isä ja poika, Väinö ja Jorma Kärkkäinen tai Simo Kärkkäinen. Hän ei ole sukua ensin mainituille, vaikka hänellä onkin sama sukunimi. Myös Lapinlahden Taidevalimo sain isältäni töitä.

Muotinotto saivityöstä oli mielenkiintoista seurata ja kipsityön se oli myös sotkuista. Märkä kipsi roiskui ja kuivana se levisi vaatteissa ja kengissä ympäriinsä. Siksi oli tärkeää, että ateljeessa oli myös peseytymismahdollisuus. Kipsimuotit olivat noin metri kertaan puolimetrin kokoisia. Niihin valutettiin myös juokseva juustovaha, jonka tilalle myöhemmin tuli pronssi. Taidevalimolla ne koottiin, kuumennettiin ja niiden sisälle valettiin pronssi.

Koske he tekivät urakkapalkalla pitkiä päiviä, niin ruokahuoltokin oli mietitty. He saivat meillä äitini, Tyynen erittäin hyvää kotiruokaa, joka oli karjalaisperinteen mukaan tehtyä. Välillä oli leivinuunissa pitkään haudutettua poroa tai muita lapin herkkuja. He ihastuivat myös itsekasvatettuun Lapin puikulaperuunaan ja yrittivät siemenperunoista kasvattaa sitä myös etelässä, mutta ne eivät siellä menestyneet pimeiden öiden takia.

Eräs ikävävämpi tapaus jäi mieleen kun taidevalaja Simo Kärkkäinen oli perheineen ja koiransa kanssa meillä jälleen kylässä. Siihen aikaa oli tapana käydä Ruotsissa, Haaparannalla ostamassa halpaa voita ja muita elintarvikkeita. Tulomatkalla Tornion tullissa rajavartia alkoi kysellä heidän mukanaan ollutta koiraa. Se oli tullut mukaan sen enempiä miettimättä. Kun koiran papereita ei ollut mukana, niin rajavartija alkoi kyseenalaistaa, mistä koira oli tullut mukaan. Perheen kauhuksi hän uhkasi ampua koiran siihen paikkaa, epäillen sen tuovan vesikauhua Suomeen. Onneksi asia selvisi puhumalla, että koira oli tullut Suomesta heidän mukaan epähuomiossa ja oli terve. Perhettä tapaus kuitenkin järkytti pitkään.

Lapsuuteni leikkikalut.

Varhaisimpia muistoja isästäni on, kun leikin hänen kanssa aamulla vanhempieni sängyssä pikku leijonaa ja isoa leijonaa. Toinen muisto on istua isäni Solifer Speed mopon tankilla ja pitää ohjaustangosta kiinni kun ajamme sillä kolmistaan. Isä, veljeni ja minä. Muistan hetken, kun katsoin ajovalon päällä olevaa kellertavää valoa heijastavaa nopeusmittaria ja pleksistä tehdyn tuulisuojan takana vaihtuvan maisemaa. Oloni isä sylissä oli turvallinen.

Muistan kuinka turvallista oli myös kotona äitini kanssa. Hänen ei tarvinnut olla koko ajan vierelläni, vaan oli tunne, että hän on jossain lähellä, jos häntä tarvitsin. Äitini oli kotirouva. Olen siitä erittäin ylpeä ja kiitollinen. Hän hoiti taloutta kokopäiväisesti ja kotonamme asuvia isovanhempiani Kallea ja Martaa. Pappani luki minulle Aku Ankkaa kiikkutuolissa, kun en itse vielä osannut. He toimivat myös tarvittaessa lapsenvahtina. Harmittaa, etten koskaan tullut kysyneeksi papaltani hänen matkoistaan merimiehenä, kun hän oli nuori mies. Hän oli ollut kolmimastoisella purjevenellä New Yorkissa saakka.

Isäni teki meille monta leikkikalua. Hän piti itseään lapsenmielisenä ja lapsellisena. Rakentamalla näitä leluja meille, hän pääsi osaltaan leikkimään niillä. Veljelleni hän oli tehnyt ennen syntymääni Valmet 20 polkutraktorin ja leikkihevosen, jossa oli oikean hevosen jouhet, harjana ja häntänä. Sillä oli mukava leikkiä länkkäriä. Hän teki myös Kemin ammattikoulussa, jossa hän oli "4. luokkalainen" eli sai käyttää koulun työkoneita, T-Ford polkuauton, joka oli täysin vuoden 1915 mallin mukainen. Näillä polkuautoilla oli mukava leikkiä. Traktoriin kuului myös peräkärry, jolla tuli jo lapsena harjoitettua peräkärryllä peruutusta. Talvella renkaat sutivat, jolloin naulasin pahvinaulat renkaisiin pitoa tuomaan. Tästä ei ollut vaaraa, koska renkaissa ei ollut ilmaa. T-Fordia muokattiin muutamaan otteeseen. Sen perinteiset polkimet vaihdettiin vuorotyönnöin tapahtumaksi askeltyönnöiksi, kuin steppilaitteessa. Tämä tehtiin kokeilumielessä. Se muutettiin takaisin perinteiseksi polkuauton polkimiksi. Ketjut katkesivat jossain välissä ja kun serkut tulivat käymään kylässä, vedimme mopolla polkuautoa ympäri korttelia. Myöhemmin T-Ford myös varastettiin ja päivien päästä kuulimme, että se on ojassa noin kilometrin päässä. Onneksi se ei kärsinyt tapahtumasta vahinkoa. Näillä isäni tekemillä leluilla on ollut iso merkitys elämälleni.