Taidekilpailuja, julkisuutta ja kritiikkiä

Taidekodissa eläneenä ei voinut välttyä taidemaailman kiemuroista ja niistä keskusteltiin usein. Kuulin usein isäni taiteeseen liittyviä puhelinkeskusteluja ja toimittajien tekemiä haastatteluja isästäni sekä vieraiden kanssa käytyjä taidekeskusteluja.

Taidekilpailu oli teema, joka nousi usein esille ja varsinkin Valtion taideteostoimikunnan ja Suomen taiteilijaseuran säännöt. Isäni, Ensio Seppänen kritisoi varsinkin säännöissä olevaa kohtaa, jossa taiteilijajäsenillä on yhteenlaskettuna äänten enemmistö. Pahimmillaan kaksi taiteilijajäsentä voi äänestyksessä jyrätä esimerkiksi patsastoimikunnan yhteisen mielipiteen ja valita teoksen, joka ei miellytä teoksen tilaajia ja maksajia.

Kun järjestetään taidekilpailu, niin silloin noudatetaan edellä mainittuja sääntöjä, johon eri taiteilijaliitot ovat sitoutuneet. Palkintolautakuntaan jäsenjärjestö nimittää vähintään kaksi jäsenjärjestön taiteilijajäsentä.


Isältäni tilattiin luonnoksia Helsinkiin sijoitettavaan sodan ajan naista kunnioittavaan patsaaseen. Muistomerkkitoimikunnassa oli yksityisten kansalaisten lisäksi 20 valtakunnallista yhteisöä ja järjestöä edustettuina.  Patsaalle katsottiin paikka Finlandiatalon vieressä olevalta kalliolta ja tämä oli neuvoteltu Helsingin viranomaisten kanssa.  Tähän hän teki kolme pienoismallia kuten tapana oli. Muistomerkkitoimikunta oli tyytyväinen luonnoksiin ja he olivat valmiit tilaamaan teoksen. Isäni varoitti muistomerkkitoimikuntaa, siitä että vastustus häntä kohtaa Helsingissä voi nousta suureksi. Koska oli merkittävän suuresta tilauksesta kyse, niin eri taidepiireissä alkoi kuhina. Moni taiteilija olisi sen halunnut tehdä ja alkoi vastustus Seppästä kohtaan.


Erilaisia näkemyksiä alkoi tulla esille, miksei naturalistista teosta voinut tehdä Helsinkiin. Syyksi kerrottiin esimerkiksi Alvar Aalto, joka ei halunnut taideteoksia liian lähelle Finlandiataloa. Yhtäkkiä kaupungin kanssa sovittu paikka olikin suunniteltu johonkin muuhun käyttöön. Nykyään lähempänä Finlandiataloa on Urho Kekkonen teos. Paikkoja käytiin katsomassa Kalliossa ja Alppilassa. Isäni teki myös useita luonnoksia ja pienoimalleja teoksista uusin paikkoihin. Kuvasin nämä uudet pienoisveistokset videolle ja lisäsin siihen musiikin. Tämä video lähetettiin muistomerkkitoimikunnalle. He olivat herkistyneet katsoessaan videota ja pitivät uusista teoksista erittäin paljon. Patsastoimikunnan puheenjohtaja Ensio Hukkataival sanoi isälleni etteivät he luovu isästäni teoksen tekijänä eikä taidekilpailua järjestetä. Näihinkään paikkoihin kaupunki ei antanut lupaa. Koska vastustus Helsingissä naturalistiseen teokseen oli erittäin kova, teki isäni viimeisen version joka oli abstraktiivinen jaloteräksestä tehty räjähdyskuvio.


Kulttuurilautakunnan asiantuntijoiden mukaan nämä eivät täyttäneet heidän mielestään taiteellisen tason vaatimuksia. Nyt he saivat sellaisen taidekilpailun kautta Ympyrätalon viereiselle kalliolle, johon ei aikaisemmin annettu lupaa. Isäni ei osallistunut kyseiseen taidekilpailuun.

Kehuin ensimmäisessä työpaikassani, että Ilta-Sanomat ovat käyneet haastattelemassa isääni aiheena Sota-ajan nainen patsas. Työ kaveri sanoi, että onpa isäni kova kiroamaan. Ihmettelin hänen sanojaan, kunnes kotona näin lehden. Otsikko oli isolla PERKELE. Juttu oli käännetty täysin päälaelleen, mitä isäni oli kertonut toimittajalle. Olin silloin toisessa huoneessa ja kuulin haastattelun. Isäni pyysi päätoimittajalta oikaisua ja vastaus oli ettei omilta toimittajilta aleta vaatimaan oikaisua. Isäni soitti haastattelussa mukana olleelle freelance-kuvaajalle ja kysyi miten hän asian muisti. Tämä kertoi, että he olivat menneet haastattelun jälkeen kemiläiseen Ankkuri-ravintolaan kaljalle ja kyselleet Ensio Seppäsestä. Siellä paikalliset oli kertonut oman näkemyksensä Enskasta ja siellä toimittaja oli kirjoittanut juttunsa uusiksi. Seuraavan päivä Iltalehti soitti ja äitini, Tyyne Seppänen vastasi puhelimeen. He olisivat tehneet vastineen, mutta äitini mielestä julkisuuspeli vihellettiin nyt poikki, eikä se tiimoilta annettu enää kellekään haastatteluja. Olihan tämä hanke kestänyt jo yli 7 vuotta.