Itsetehdyt nosturit.

Kuvanveisto vaatii taiteellisen luovuuden ja työtilojen lisäksi myös lukuisia työvälineitä.

Aina niitä ei löydy valmiina tai ovat huomattavan kalliita. Silloin ne pitää tehdä itse kuten isäni, kuvanveistäjä Ensio Seppänen teki. Yksinkertaisimmillaan ne olivat tikkaita tai pyöriviä telineitä veistosten alle.

Kun veistokset alkavat olemaan kolmen metrin korkuisia, niin normaaleilla tikkailla on vaikea päästä lähelle ylhäällä oleviin kohteisiin. Samoiten kolmeuloitteisesta teosta tehdessä niitä pitäisi koko ajan siirrellä ja aika menisi siihen. Isäni ratkaisi nämä ongelmat tekemällä itse useita liikkuteltavia telineitä ja nostureita. Dokumenteissa näkyy esimerkiksi leveät portaat, jossa oli pyörien päällä painot, jolloin portaat pysyivät pystyssä ilman vastapuolella olevaa tukea. Samoin näkyy laakereilla pyörivä, satoja kiloja kestävä veistosten alusta. Jotta isäni yltäisi veistosten kasvoihin, oli sitäkin varten tehtävä oma laite. Ateljeen seinässä olevaan liimapalkkiin hän kiinnitti pyöreän putken ja siihen 4 metriä pitkän varren, joka jaksoi kannattaa miehen painon. Päässä oli kehikko, jonka sisällä hän istui ja muovasi veistoksia jopa 5 metrin korkeudessa. Korkeutta pystyi muuttamaan vaijereiden avulla. Laite muistutti rakennustyömailla olevia nostokurkeja. Lapsena tuli monta kertaa leikittyä telineellä, silloin kun isäni ei siellä työskennellyt. Ehkä siitä johtuen en koe korkeanpaikankammoa vaan pidän korkeista ja erikoisista paikoista.

Kuvanveistäjä Ensio Seppänen 

Tässä laiteessa oli se huono puoli, ettei sen pituutta pystynyt muuttamaan., joten isä rakensi toisen nosturin. Tämä muistutti autokorjaamoissa olevia auton moottorin nostimia, tosin monta kertaa isompi. Henkilönosturissa oli käsikäyttöinen hydraalipumppu, jolla kolme metriä pitkä varren päässä olevan häkki nousi miehen kanssa ylös 5 metrin korkeuteen. Sähkökäyttöiseen olisi pitänyt saada asianomaiset luvat. Nyt sen ongelman, mikä oli edellisissä nostimissa eli liikkuminen yläilmoissa, ratkaistiin käsikäyttöisillä pyörillä. Molemmilla puolilla telinettä oli pyörät, jotka oli ketjuilla ja itsesorvatuilla hammanpyörillä yhteydessä häkissä oleviin veiveihin. Molempia veivejä yhtä aikaa pyörittäessä, nosturi kulki eteen tai taakse pyörintäsuunnasta riippuen. Vastakkaisiiin suuntiin veivejä pyörittäessä nosturi kääntyi haluttuun suuntaa. Näin nosturilla pystui ajamaan ympäri ateljeeta yläilmoissa ja pääsemään helposti veistosten korkealla oleviin kohteisiin eikä tarvinnut tulla turhaan alas.

Ensio Seppäsen tekemä henkilönosturi

Suuret veistokset tehdään savesta, jota ei saa päästää kuivumaan missään vaiheessa. Tätä varten veistos peitetään märillä räteillä aina kun sitä ei muovailla. Kosteus kuitenkin haihtuu ja tätä varten isäni teki ison muovisen teltan, joka kulki kiskoilla katossa, ylettyi ateljeen lattiaan asti ja veistosten ympäri. Naruista vetämällä teltta siirtyi ateljeen päädystä yöksi veistosten luo ja aamulla se siirrettiin sivuun. Kosteus pysyi pitkään teltan sisällä ja kasteluaikoja pystyi harventamaan. Tehtäviini kuului usein veistosten pitäminen kosteana ja veden ruiskuttaminen niiden päälle.

Isäni suunnitteli näitä laitteita usein yöllä, silloin kun ei saanut unta. Sängyssä maatessa hän ”piirsi” sormella ilmaan laitteiden yksityskohtia ja todetessaan jonkin sunnitelman olevan huono, hän ”pyyhki” sen pois ja aloitti ”piirtämisen” uudelleen. Ei mennyt paperia hukkaan. Hänen lapsuuden luokkakaveri ja hyvä ystävä Veikko Takkinen tunnusti hänelle aikuisena hieman häpeille ”piirtävänsä” ilmaan. Isäni naureskeli ja sanoi, että älä huoli. Hän tekee sitä koko ajan.

Taidevalajat vieraana.

Taidevalajat kuuluvat olellisena osana kuvanveistäjän elämään. Meille he olivat myös ystäviä, jotka kävivät kotonamme usein myös perheineen taidevalutöiden yhteydessä. Isäni, kuvanveistäjä Ensio Seppänen, oli suunnitellut ja rakentanut ateljeen niin, että siellä oli myös asuintilat ja sauna taidevalajia varten. Joskus he tulivat asuntovaunulla ja yhdistivät pitkän matkan Etelä-Suomesta Kemiin lomailun merkeissä. Isäni teki tarjouksen valajille ja usein tarjouksen voitti isä ja poika, Väinö ja Jorma Kärkkäinen tai Simo Kärkkäinen. Hän ei ole sukua ensin mainituille, vaikka hänellä onkin sama sukunimi. Myös Lapinlahden Taidevalimo sain isältäni töitä.

Muotinotto saivityöstä oli mielenkiintoista seurata ja kipsityön se oli myös sotkuista. Märkä kipsi roiskui ja kuivana se levisi vaatteissa ja kengissä ympäriinsä. Siksi oli tärkeää, että ateljeessa oli myös peseytymismahdollisuus. Kipsimuotit olivat noin metri kertaan puolimetrin kokoisia. Niihin valutettiin myös juokseva juustovaha, jonka tilalle myöhemmin tuli pronssi. Taidevalimolla ne koottiin, kuumennettiin ja niiden sisälle valettiin pronssi.

Koske he tekivät urakkapalkalla pitkiä päiviä, niin ruokahuoltokin oli mietitty. He saivat meillä äitini, Tyynen erittäin hyvää kotiruokaa, joka oli karjalaisperinteen mukaan tehtyä. Välillä oli leivinuunissa pitkään haudutettua poroa tai muita lapin herkkuja. He ihastuivat myös itsekasvatettuun Lapin puikulaperuunaan ja yrittivät siemenperunoista kasvattaa sitä myös etelässä, mutta ne eivät siellä menestyneet pimeiden öiden takia.

Eräs ikävävämpi tapaus jäi mieleen kun taidevalaja Simo Kärkkäinen oli perheineen ja koiransa kanssa meillä jälleen kylässä. Siihen aikaa oli tapana käydä Ruotsissa, Haaparannalla ostamassa halpaa voita ja muita elintarvikkeita. Tulomatkalla Tornion tullissa rajavartia alkoi kysellä heidän mukanaan ollutta koiraa. Se oli tullut mukaan sen enempiä miettimättä. Kun koiran papereita ei ollut mukana, niin rajavartija alkoi kyseenalaistaa, mistä koira oli tullut mukaan. Perheen kauhuksi hän uhkasi ampua koiran siihen paikkaa, epäillen sen tuovan vesikauhua Suomeen. Onneksi asia selvisi puhumalla, että koira oli tullut Suomesta heidän mukaan epähuomiossa ja oli terve. Perhettä tapaus kuitenkin järkytti pitkään.

Alkusanat.

Tulen muistelemaan elämääni taiteilijakodissani ja samalla kertomaan isäni, kuvanveistäjä, professori Ensio Seppäsen taiteellisesta työstä ja siihen liittyvistä tapahtumista. Tapahtumat eivät ole välttämättä kronologisessa järjestyksessä, vaan kerron niitä sen mukaan mitä muistan.

Sain erittäin hyvän kasvatuksen rakkaassa ja lämpimässä kodissa. Olen onnellinen, kun muistelen lapsuuttani. Vanhempani, Tyyne ja Ensio osasivat kasvattaa rakkaudella, mutta silti asettamalla rajat sekä opettaa syyt ja seuraukset.

Meillä piti olla aina siistiä ja äitini piti siitä huolen kokopäiväisesti. Kotimme oli myös edustusasunto ja ovet olivat aina auki. Koska tahansa saattoi tulla vieraita tai isän asiakkaita ovesta sisään. Meidät oli opetettu veljeni kanssa, tulla tervehtimään ja kättelemään vieraita. Tästä on ollut hyötyä aikuisena. Uskaltaa kohdata vieraita ihmisiä riippumatta heidän titteleistä tai sijoittumisestaan yhteiskuntaan. Samoiten söimme vieraiden kanssa yhdessä äitini tekemää ruokaa ja kuuntelimme yleensä isän taiteesta ja taidemaailmaan liittyviä keskusteluja. Vieraita oli kaikista yhteiskuntaluokista ja kaikilta aloilta. Kotimme ei ollut boheemi taiteilijakoti, jossa viini ja laulu raikasi aamuun asti. Joimme sivistyneesti päivällisellä viikonloppuisin, korkeitaan lasilliset, äidin erittäin hyvää kotiviiniä. Isäni oli lähes absolutisti. Edellä mainitun lisäksi hän joi korkeitaan lasillisen kutsuilla tai lääkkeeksi ennen nukkumaan menoa. Hän ei ollut koskaan humalassa. Lähtiessäni nuorena kaupungille, hän muistutti minuakin sanoilla; "Et sitten rökälehä". Pienessä Kemin kaupungissa hän olisi saanut tietää jälkeen päin, jos olisin rellestänyt öisin kaupungilla. Enska oli kuitenkin tunnettu taiteilija Kemissä ja olin aina Enskan poika.

Kotona oli isäni tekemiä veistoksia pienoisveistoksista luonnollisen kokoiseen pronssiveistokseen.
Isäni oli maalannut myös erilaisia tauluja.  Abstrakteja ja esittäviä. Myös mosaiikeista tehtyjä tauluja oli kotona. Meillä lasteenhuoneessa oli iso, laivoja uittavia lapsia esittävä mosaiikkitaulu. Ryijyjä isäni oli myös suunnitellut ja ne oli Suomen Käsityön Ystävät toteuttanut. Vapaa-aikana isäni teki pienoisveistoksia itselleen ja meille tai rakensi uniikkeja huonekaluja. Yli puolet kotimme kalusteista oli isäni tekemiä. Hän saattoi ostaa ulkomailta tuolit. Sen jälkeen suunnitteli ja rakensi tuolin malliin sopivan koko kaluston kaappeineen ja sohvineen, jotka sopivat millilleen kotiimme.

Leikin usein muovailuvahalla, plastoliinilla tai autoin isää kantamalla savea kosteasta montusta ylös tellingeille. Olen siis kasvanut taiteen parissa koko ikäni.